Annan ajatuksia
Tämä blogi kertoo Annan reissusta Ranskan maahan.
26.8.2023 LÄHTÖPÄIVÄ
Kello 17.00 laivan potkurit pyörähtivät käyntiin ja laiva nimeltä Silja Serenad käänsi keulansa kohti Ruotsia.Matkani alkoi.
"Istun laivan kannella pelastusliivilaatikon päällä.Merituuli ja aurinko hyväilevät kasvojani.Aion olla täällä niin kauan kun kylmä heittää minut laivan sisäosiin.Kanssamatkustajani ovat enimmäkseen ruotsalaisia, sitten suomalaisia ja sitten muita ihmisiä ympäri maailmaa.
Mitenkähän minun käy tällä matkallani?"
Lähtöaamu alkoi rauhallisesti ja jatkui auvoisena, hitaan aamiaisen jälkeen luin vielä vähän Veikko Ahvenaisen kirjaa hanuri -soittajan elämästä ja pikkuhiljaa aloin pakkaamaan reppuani lähtökuntoon.Minulla oli tavoite:reppu ei saa painaa neljää kiloa enempää.Se tarkoittaa sitä, että vaatteita on tosi vähän ja että ne vähätkin ovat kevyitä.Ostin kaksi merinol-villa t-paitaa, joita pesen vuorotellen matkan aikana. Sitten: vain kaksi vaatekertaa: housut ja t-paitaa sekä legginsit, hame ja t-paitaa.Jos tulee kylmä, kaikki päällekkäin ja vielä ohut villapaita päälle, ehkä myös sadeviitta.Sitten hygieniavälineet: taitettava hammasharja, pieni hammastahnatuubi, pieni kosteusvoide -ja jalkarasvatuubi, rakko- laastareita, särkylääkettä, taittokampa,ponnareita,pinsetit, hammaslanka, ei muuta.Kengät: kevyet paljasjalkakengät, maastokengät( samantien jalkaan) ja läpskyt, joita tarvitaan hotellien suihkuhuoneissa.Timon lainaama pieni , mutta imukykyinen Japanista ostettu froteepyyhe, laturi ja piuhat kaksi kappaletta, iPod ja sukkia( neljä paria) ja pikkareita (neljä kappaletta.Sadeviitta ja pikkureppu ja siinä ne olivatkin, yhteispainoksi tuli ; huom. repun paino 1,1 kg mukana, kuitenkin lähes viisi kiloa, mutta olisi voinut olla enemmänkin illman alustavaa kunnianhimoista tavoitetta.
Sitten lähdimme syömään. Ensin kuitenkin Timo haki Kirjasto Oodista varaamansa kirjat ja minä kävin vielä ostamassa muumiaiheisen passilaukun.Löydettiin erinomainen gruusialainen ravintola matkalla Länsisataman terminaaliin.Timo söi grillattua possua vihanneksilla ja minä grillattua kanaa.Lisäksi otettiin puoliksi hatsapuri-leipää, jossa oli keskellä paljon sulatettua juustoa ja kananmunan keltuainen.
Sataman terminaalissa tein lähtöselvityksen ja näytin ensimmäistä kertaa interrail-passiani.
Katselin hämärtyvää iltaa laivan kannelta, oli lämmintä eikä tullut liikaa- ohut keltainen villapaitani riitti hyvin. Panin nyt merkille, että suurin osa matkustajista oli ruotsalaisia.Laivassa ei näkynyt railakasta alkoholin käyttöä, tunnelma oli hyvin rauhallinen.Ja se sopi hyvin myös minun maailmaani.Menin katsomaan vielä illan esityksiä ja viihdyin siellä yhteentoista asti. Kömmin hyttiini ja puolen tunnin päästä olinkin sitten jo unten mailla, suihkun raikkaana puhtaiden ihanan sileitten lakanoiden välissä.Laivan potkurit pitivät monotonista jumputtavaa ääntä, mutta kun niihin tottui, ne toimivat kuin tuutulaulu.
27.8. TOINEN PÄIVÄ
Kello soi kahdeksalta.Olin nukkunut kuin tukki! Tein aamutoimet kaikessa rauhassa ja menin sitten aamiaiselle.Ostin juustoruisleivän, keitetyn kananmunan ja kupin cafe Americanoa.Myyjä kysyi minulta ruotsiksi, "tall eller grand"? vastasin kun pääsin ensi säikähdyksestä, että ruottiako nyt pitäisi puhua, että " tall", jolloin myyjä ystävällisesti korjasi ääntämykseni oikeaksi eli " tholl" eikä " tall". Nautin mukavan aamiais-hetkeni laivan kannella auringon paisteessa ja vienon tuulen tuulahduksissa.
Laiva saapui kymmenen maissa satamaan.Laivan infosta sai ostettua lipun suoraan terminaalin alapuolelta lähtevään bussiin, joka vei Tukholman keskustaan. Kun saavuin keskustan linja-autoasema ole, kysyin eräältä nuorelta tytöltä tietä päärautatie-asemalle. Tyttö sanoi, että " Go first to left and then also to left." Tiesin, että asema ei ole kaukana ja melkeinpä näin sen.Tytön antama suunta ei kuitenkaan ollut oikea, vaan oikea suunta oli oikea.Sitten muistin, että vaikka hän sanoi vasen, hänen kätensä viittoili oikealle. Pieni kömmähdys siis enkun kielessä, hyvä kun tajusin ajoissa. Vaikka aikaa oli, minun tieni vei suoraan rautatieasemalle.Vaikka junan pitäisi lähteä vasta kahden maissa, halusin ottaa rennosti eli kaiiiikessa raaaauhassa.Se tarkoitti sitä, että tutustuin aseman vessaan ensin.Vessan portilla oli portsari, joka pyysi 10 kruunun pääsymaksua.Eurot eivät kelvanneet tietenkään, joten maksoin kortilla.Vessat ja muukin tila oli siisti eli ylläpitoon oli siis laitettu varoja, ne kymmenkruunuset. Vessan virtuaalitakka seinässä jäi mieleen.Sitten menin raidetarkastuskäynnille.Katsoin aseman isosta skriinistä, miltä laiturilta Hampurin junan pitäisi lähteä. Numero 12, selvä juttu. Mutta kun seuraavan kerran vilkaisin junatietoja, laiturin numero olikin 13.Tämä muuttuvaisuus täytyy siis ottaa huomioon! Istuuduin yhdelle monista penkeistä, joita asemaan oli sijoitettu ja aloitin kunnon ihmisseurannan.On nautinnollista vain istua kiireettömösti ja katsella ihmisvilinää.Ja varsinkin asemalla.On matkaan lähteviä, jotkut yksin, jotkut perheen tai ystävien saattelemina. Ja on kotiin palaavia. Reissusta selvästi vähän väsyneitä, onnellisesti kotona taas.Tunteita liikkuu ilmassa. Siinä istuskellessa alkoi tulla nälkä ja päätin syödä ennen matkaa, sillä voihan olla ettei Hampurin junassa ole ravintola-vaunua.Asematunneli oli täpötäynnä kaikenlaisia ruokapaikkoja ja oli vaikeaa valita yhtä hyvää, mutta löysinpä kuitenkin. Papuvihannesperunasipulisalaattti kaikenlaisilla erilaisilla kastikkeilla ja mausteilla- voi,olipa hyvää...pavuissa on potkua, mutta niissä on myös paljon kuituja ja niitä masu tarvitsee toimiakseen.
Kun sitten lopulta saavuin laiturille 13, kysyin ensimmäiseltä reppureissaajalta, jonka näin, meneekö tältä raiteelta juna Hampuriin-ja menihän se. Aion tällä reissulla noudattaa äitini ohjetta, joka on: kysyvä ei tieltä eksy.
Junaa saikin sitten odotella aika pitkään, sillä se oli myöhässä puolitoista tuntia.
Pariisi 29.8
Kuva: Hotelli La Fayetten huoneessa Joon kanssa
Ennen kun pääsin tuonne hotellihuoneeseen Joon kanssa, oli välillämme matka Hampurista Pariisiin. Ja se oli pitkä ja vaivalloinen!
Muuten nuo neljä vaihtoa olisivat menneet kutakuinkin sukkelasti ja ilman kummempia jännittämisiä, mutta kun nyt yhtä junaa lukuunottamatta, kaikki junat olivat myöhässä. Ja jos minulla oli vain kaksi minuuttia aikaa löytää vaihdossa uuden junan lähtölaituri, en olisi ehtinyt millään juosta asemalla tsekkaamassa, missä se mahtaisi olla...ilman Timon apua. Hän tarkisti nopeasti Suomen päässä, mikä tuo laituri olisi. Stressin täyteisiä hetkiä oli vielä loppuvaiheessa kun viimeisessä vaihdossa Strasbourgin asemalla, joka jo itsessään on jotenkin salvadordalimainen.Laiturit olivat piiiitkiä ja välimatkaa riitti.Ongelma oli, että laiturin numero ilmoitetaan vasta noin 15 minuuttia ennen junan lähtöä eikä salainen agenttini Timokaan pystynyt näkemään sitä netistä. Siellä minä sitten yritin erään ystävällisen ja huonosti englantia taitavan madamen kanssa etsiä Pariisiin lähtevän laiturin ( la voie) numeroa. Lopulta näytölle tuli tuo numero ja lähdin etsimään junaa. Se olikin sitten sellainen karvalakki-mallinen, ei ollut ravintolavaunua, ei.Ja eväitä en ollut ehtinyt ostaa, koska alkaa vaihdoissa siihen ei jäänyt.Nälkä kurni vatsassa. Yli viiden tunnin matka kuitenkin taittui lopulta, vaikka makkaran kuvat välillä vilahtelivatkin mielessäni.
Mutta sitten kun saavuin Pariisiin, asemalla rakas ystäväni Joo olikin odottamassa minua. Suuntasimme samantien pikku bistroon, jossa söin konstailemattoman annoksen ankkaa ja ranskiksia ( Confit se canard). Se oli taivaallista! Ruoan jälkeen marssimme suoraan hotellille, eikä unta tarvinut pitkään odotella...
30.8
Aamulla voimat olivat palautuneet.Ihmettelimme Joon kanssa, miten niinkin keskustassa olevassa hotellissa voikin olla niin hiljaista.Tai sitten olimme niin väsyneitä, ettei meitä olisi herättänyt mikään. Menimme aamiaiselle, eli croissant ja cafe, sil vois plait.Sitten lähdimme La musee romantique nimiseen museoon, jossa oli esillä niin vanha interiööri kuin taide siellä, aikakautensa romantiikka.Esillä oli myös nykytaidetta. Francoise Petrovitchin taulut toivat hyvän, vertailevan ja puhuttelevan, kontrastin romantiikan ajan taiteeseen. Millä tavalla aika on muuttunut? Onko se vapaampaa naisen näkökannalta, vai peräti päinvastoin?
Kiertelimme Montmartren ympäristössä, söimme lounastakin siellä.Sacre Coeuriin emme viitsineet jonottaa, vaan painui me keskustan vilinää.Sieltä plokkasimme nykytaiteen paikan, joka oli vallattu talo nykytaiteen työtiloiksi ja ihmisten iloksi muutettu vanha talo.Porukkaa ramppasi viidessä eri kerroksessa ja tämäkin paikka oli kokemuksen arvoinen.Sitten painui me hotelliin ottamaan pikku tirsat, jotta illalla jaksaa taas tallata. Kävelyä olikin sitten päivän mittaan kertynyt kahdeksan kilometrin verran, Joon askelmittarin mukaan.
31.8
Vuorossa matkustuspäivä, molemmilla meistä.Minä lähtisin Le Puy en Velayhin ja Joo Afrikan Botswanan. Minä vaeltamaan ja Joo safarille. Kuinka ihmeellistä elämä onkaan!
Hyvissä ajoin, eli puolitoista tuntia etuajassa, menimme Bercyn asemalle.Joon lento olisi vasta yöllä, minun junani lähtisi kahden aikaan.Paikkalippu oli ostettu, onneksi.Juna oli tupaten täynnä.Lähtöhetkellä itkeä vollotimme molemmat ja vastapäätä istuva pikkutyttö katsoi ihmeissään. Sanoin hänelle : Elle est mon amie. Tyttö ymmärsi heti.
Saavuin Le Puyhin kahdeksan aikaan ja yllätyin iloisesti hostellista.( La gite couverte)
Se oli vastikään tuunattu, yksinkertaisen tyylikkäällä tavalla.Valitsin yläpedin sängykseni ja painui syömään läheiselle torille.Sieltä löytyi kiva kauppahalli, jossa oli paljon erilaisia ruokakojuja, yhteiset astiat ja pöydät ja nopea ruoan toimitus. se sopi minulle hyvin, sillä olin väsynyt päivän reissaamisesta.Salaattiaterian syötyäni menin oitis suihkun kautta pehkuihin. Aamuyöllä heräsin jonkun kuorsaamiseen.Tungin korvatulpat korviini, mutta jostakin syystä ne olivat löystyneet. Osasin kuitenkin ottaa tilanteen rennosti, kuuntelin aikani kuorsausta ja nukahdin. Kaikkea sitä oikealla asenteella voikin päihittää!
1.9
Syyskuun eka päivä! Ja huomenna kohti uusia seikkailuja.Aion nimittäin lähteä nyt sille Le Chemin de Compostelan reitille. Minua ei niinkään jännitä tuo kävely tai sen rasitteet vaan yöpyminen. Majoituskohteet tuntuvat olevan kiven takana.Ovat joko ferme tai occupe. Olisi pitänyt varata ajoissa, mutta ei voi aina ennustaa päivien kulkua....Hostellissa tutustuin saksalaiseen Marinon,joka on lähtenyt vähän pidemmälle reissulle. Kuulema jo pari kuukautta kävellyt Hannoverista asti ja aikoo päättää matkansa Santiago de Compostelaan,Espanjaan. Oli irtisanonut kämppänsä ja jättänyt työnsä-tätä on näköjään ilmassa...Marin auttoi minua vaelluksen suunnittelussa mm. siten, että kertoi minulle mistä. hankkia matkaopas kirjanen.Löysin kaupan ja tutustuin oppaaseen.Siinä ovat mm. etappien välimatkat ja majoituspaikat ranskalaisella logiikalla järjestettynä.Näköjään ymmärrän sitä paremmin kuin suomalaista.
Kuva: Kuja Le Puy en Velaysta
2.9.
Aamu alkoi jo kuuden aikoihin, kun piti ehtiä pyhiinvaeltajille tarkoitettuun messuun ja livistää samalla heidän porukoissaan tuolle Le Chemin tielle. Marinin kehoituksesta hankin itselleni myös pyhiinvaeltajien passin, johon sain nyt ensimmäisen leimani. Seremonia oli aika puuduttavaa katseltavaa, muta jotenkin juhlallista se myös oli. Vaelluksille lähtijöitä oli ainakin sata ihmistä ja taatusti olin ainoa suomalainen! Täälläpäin kysellään, mistä sitä vieras on tullut, ja kun kerron, että de Finland, on ihmetys suuri: Si loin....niin kaukaa, he sanovat.
Matka alkoi kovalla kipuamisella.Jostain luin, että nousu on noin 600 m.Ja kyllä se myös tuntui reippaalta nousulta! Edellispäivänä ostetut sauvat tulivat nyt kyllä tarpeeseen! Alkoi vähän epäilyttävää oman kunnon laita, mutta onneksi ylämäki lopulta päättyi ja kävely alkoi tuntua leppoisammalta.Siinä sitten marssittiin yhdessä, noin 20-30 metrin välimatkoja toisiimme pidellen.Reitti oli merkitty erittäin selvästi. Oli punavalkoraidallinen lippu ja joskus selventävä teksti, mihin suuntaan oltiin menossa.Tätäkin asiaa siis turhaan pelkäsin! Tykkään kovasti tästä ranskalaisten Väännän sinulle vaikka rautalanka -mallista.
Matka jatkui aina pieneen kylään, Talludoon asti, jossa minulle oli varattu ensimmäinen yöpymispaikka. Oli taivaallista riisua hikiset ( lämmintä 25 astetta) tainneet ja mennä suihkuun. Vaikka kilometrejä ei kertynyt kuin 12, olin tyytyväinen-
päivästä opittiin paljon! Hostellin omistajat, vanha mies ja nainen, kysyivät minulta, onko nimeni Anna ja asia oli selvä.Isäntä osoitti minulle dormitorion huoneen ( 4 sänkyä) ja kertoi, että illallinen on kello 19. Selvä!
3.9
No nyt alkaa matkanteko maistua, kun alkuvaiheen kompurat on selvitetty, miten tämä kaikki toimii!
Aamu alkoi seitsemältä ja sitten vielä aamiaiselle( Le Petit dejeuner), jolla sisälsi appelsiinimehua, patonkia ja erilaisia hilloja sekä kunnon maalaisvoita ja kahvia ja teetä.Kahvi oli muuten ihanan laimeaa, ei sitä espressoa mitä kaupungeissa juotiin.
Kaikki sitten pikkuhiljaa lähtivät polulleen, erkaantuen .Minusta yksin kävely on antoisampaa, siihen tulee silloin tuo meditatiivinen aspekti.
Edellisenä päivänä olin jutellut ranskalaisen kanssa siitä, miten hyvin polku on merkitty.Hän sanoi epäilevänsä syyksi sen, että koska ranskalaiset ruukkaavat puhua niin paljon, merkkejä täytyy laittaa joka mutkaan.Ja arvatenkin jos reitti ei olisi helposti toteutettavissa, syntyisi siitä hirveä metakka.Ranskalainen totisesti sanoo mielipiteensä!... Sen olen pistänyt merkille...
Päivän matka oli aivan ihana.Reitille kertyi maalais-, metsä-ja pellonpiennarmaisemaa.Huokailin ihastuksesta ja otin vähän väliä kuvia. Yritin kyllä muistaa pitää välillä taukoja. Vettä oli matkassa yksi litra ja sitä säännöstellen, mutta säännöllisesti, siemailin.Loppuvaiheessa oli pitkä osuus alamäkeä.Silloin vaihdoin maiharit paljasjalkakenkiin ja niin taas mentiin! Metsätiellä oli ihanan varjoista ja viileämpää ( päivälämpötila ennusteen mukaan 31 astetta).Vastaan käveli viheltelevä mies narunpätkä kädessään.Hän kysyi ranskaksi, että olenko nähnyt hänen hevostaan.Sanoin että en ja että luulin, että hän etsi koiraansa. Ah, olipa ihana kommunikoida maan kielellä ja tulla vielä ymmärretyksi!
Kun aloin lähestyä kaupunkia, Saint Privat d'Allieria, vastaan tuli metsässä pieni metsäpuronen ja olin kuulevani kehrääjä-linnun kujerrusta.Vai tänne sinä tulet lepäilemään Suomesta, sanoin sille.
Majapaikka löytyi kaupungin pienestä keskustasta suhtlkoht helposti, vaikka nimeäni ei sitten ollutkaan listalla.Nyt nousi vuorostaan kylmä hiki pintaan...enkö saakaan yöpaikkaa? No, tarjoilija-reseptionisti teki nopean puhelinsoiton ilmeisesti omistajalle, ja asia oli kunnossa. Halusin maksaa heti!
4.9
Syntymäpäivänäni päätin uskaltaa lähteä pitemmälle taipaleelle, eli 21 kilometrin reitille kohti Sauguesia. Olin kyllä kuullut, että tuo osuus olisi vaativa. No , sitä se kyllä oli! Vielä alkumatkasta jaksoin hymyillä kuvissa ja ihastella maisemia, mutta kun ylämäestä ei tahtonut tulla loppua ja kun alamäetkin alkoivat tuntua varpaissa ja lihaksissa, saattoi vain toivoa, että tule jo, Saugues.Loputtoman pitkän ja kuuman taipaleen jälkeen se sitten tuli.Kaupunki häämötti alhaalla laaksossa.Ajattelin, että koska on syntymäpäiväni, otan nyt kyllä loppumatkasta taksin.Yöpymispaikkani olisi Camping, enkä tiennyt muuta kuin että se on kaupungin laidalla. Mutta eipä näkynyt taksitolppia, joten kävelin camping eli kunnallisen giten ( dormitorio-hostellin) vastaanotolle, jossa maksoin 18 euroa yöstä.Kun lopulta pääsin koodinumeron napauttamalla huoneeseen, olin niiiiiiiin poikki! ISTUIN suihkun lattialla ja jouduin ottamaan särkylääkkeen, koska jalat olivat niin turtana, muussina, kanttuvei. Pientä lohtua tuotti minulle se, että muutkin matkan tehneet olivat lopen väsyneitä.Ajattelin kuitenkin, kun pahin uupumus oli hälvennyt, että huomenna jatketaan matkaa ja sain kun sainkin , ranskaksi, tilattua seuraavan päivän giten, Chanaleilles-nimisestä kylästä.
Aamulla kaikki oli taas hyvin! Jalat. Ne toimivat kuin edellispäivän kidutusta ei olisi ollutkaan ja reippaasti askel joutui kohti uusia seikkailuja. Niitä tulikin sitten: lehmäjoukon muodossa. Hiekkatiellä, keskellä peltovainioita tallustellessani, vastaani tuli kymmenkunta lehmää ja pari koiraa, jotka haukkuen ohjailivat laumaa. Lehmät olivat isosarvisia ja komeita ayshir-rotuisia lehmiä, jotka katselivat minua uteliaasti.Isäntäkin traktorin selässä jossain kaukana huuteli jotain.Lehmät alkoivat tulla minua kohti. Mitä tehdä? Huomasin piikkilangalla aidatun laitumen siinä tien sivussa ja sain itseni jotenkin tungettua aidan toiselle puolelle. Huh, olin turvassa! Nyt pitäisi vielä odotella, että letka menisi ohi.Tottakai siinä sitten isännän kanssa tuli juttelemaan naapurin mies ja rupattelua riitti.Siinä ei säitä kyselty, vaan käytiin ranskalaisittain pitempi vuoropuhelu.Lopulta lehmät ja koirat menivät matkoihinsa. Kun mies tuli vastaan, sanoin: J'ai peur les vaches.Hän vain totesi: " Ils sont gentils vaches". Ja oli siinä varmasti oikeassakin.
Matka jatkui. Mutta jo kuului taas koirien haukuntaa kauempaa.Silloin näin, että kauempana tiellä oli tulossa kaksi " pyhiinvaeltajaa". Päätin odotella heitä ja kysyin, voinko kävellä hetken heidän kanssaan, koska pelkään lehmiä. "Avec plaisir", sanoivat ja ruvettiin ( ranskaksi!) juttelemaan. Toinen heistä oli käynyt Suomessa ja oli siitä oikein innossaan. Sitten hän kysyi, onko Suomessa villieläimiä. Kerroin , että on...karhuja ja susia. Kysyivät, olenko nähnyt karhua ja pelkäänkö karhuja. Vastasin, että en ole nähnyt ja että karhut päinvastoin pelkäävät ihmisiä. Loppupäätelmäksi saatiin, että olen suomalainen, joka pelkää lehmiä, mutta ei pelkää karhuja. Minä kyllä pelkään karhuja, mutta annoin asian olla....
Kuva: Päivän matka, keskellä oikealla kaksi ranskalaista naista, joihin olen tutustunut ehkä enemmän matkan aikana, sillä meillä on ollut sama tahti ja yöpymispaikat useamman kerran.Tummempi tukkainen osaa puhua englantia, koska asuu Kanadan Quepeqissä.Alla keskikuvassa on aiheena susi tai " Gevaudanin hirviö", joka on tappanut naisen. Tämä tarina on nimittäin tosi.Yli sata lasta ja nuorta naista oli tullut raadelluksi kuoliaaksi 1700- luvun loppupuolella.Ihmiset alkoivat olla niin paniikissa, että kuningas Ludvig XV lähetti ammattilais- tappajat hirviön perään, jotka saivatkin sitten saaliikseen ison urossuden, tämän kumppanin ja kaksi pentua. Mielenkiintoista on se, että kun "pedot" oli sitten lahdattu, nuorten naisten oudot kuolemat jatkuivat. Hm...joku kyläläinen taisi sittenkin olla asialla.
6.9
Ylläolevassa kuvassa on hotelli, jonka dormitorio-osassa vintillä minä tulen viettämään seuraavan yön. Rikkaat turistit kurvaavat sitten avoautoillaan etupihaan ja yöpyvät ikkunallisissa huoneissa. Päivän matkaksi tuli nyt vain noin 14 kilometriä, sillä a) en olisi jaksanut seuraavaan etappiin, jonne olisi parikymmentä kilsaa, b) yhden pikkuvarpaan kynsi on mustunut ja se kaipaa nyt varmaankin lepoa ja huomiota.Tässä kuva:
Eli tuo toinen oikealla
7.9
Kuva:J'aime les vaches et La France!
Aamun eka kilometrillä törmäsin tähän vasikka-kaunokaiseen.Oli se soma! Kuvan otti toinen kävelijä, joka tietysti myös halusi kuvan lehmälaumasta ja itsestään.Tätä polulla tapahtuu kaiken aikaa, me yksinäiset taivaltajat autamme näin toisiamme. Päivän päämäärä oli tällä kerralla Les Estrellas.Olin varannut giten joltakin Pascalilta ja kävely kilometrejä kertyisi noin 13. Matkan aikana huomasin, että oikean jalan pottuvarvaskin alkaa puuttua kummasti.Kengäthän ovat liian tiukalla, tajusin! Ei ihmekään, että kynnet mustuvat. Löysäsin kengän nauhoja, eikä mennyt pitkään, niin rakkohan siitä kantapäähän sitten pullahti. Laitoin siihen oitis apteekin ihmelaastaria ja heti helpotti. Kengät jäivät kuitenkin löysättyyn tilaan-haluan, että varpaitani on saman verran mukana kuin lähtiessäni....
Matka taittui mukavasti. Päivä oli taas aurinkoinen, kuumakin välillä, mutta maasto sopivan tasaista. Saavuin giteen. Oven edessä odotti toinen kävelijä, ranskalainen mies, joka kertoi, että paikka avataan vasta puoli neljä.Siinä sitten odoteltiin omistajaa pari tuntia. Kun olin maksamassa yötäni, hosti kertoi hankkineensa karjalankarhukoiran Suomesta, olipa vielä hankkinut puolisonkin tälle ja koiraperhettä oli. Ahaa, mies on siis metsästäjä,ajattelin. Eikä siinä mitään, mutta ....jossain vaiheessa tämä sitten kertoi, että Pyreneillä on harvinainen valkoinen susi, johon koiria voi tarvita, aloin tuntea pientä oksennuksen makua äijää kohtaan. Lopullinen ällötys seurasi, kun ukko näytti minulle videon, (kuin suurenkin saavutuksena) kun hänen kolme karhukoiraansa näykkivät elävää, kauhuissaan olevaa villisikaa. Julmaa. Ja siinä vaiheessa kun tämä vielä totesi, ettei Marseille, jossa yhdistyy kaksi kulttuuria, itäinen ja läntinen, ole Ranskaa, tajusin, että mitä sorttia hän on. Turha lähteä siis väittelemään. Pidin kuitenkin huolen siitä, että en aamulla jäänyt pitemmäksi aikaa taloon, vaan suihkin jo kukon laulun aikaan aamukostealle taipaleelle, ja rivakasti.
Tämä olisi sitten viimeinen kävelyni Saint Jacquesin tiellä tältä erää. Voihan olla, että tulen tänne vielä jatkamaan matkaa ensi vuonna, ajattelin ja toivoinkin. Päivän etappi, Aumont Aubrac vielä ja siellä yö, sitten matka jatkuisi junalla. Kävi kuitenkin niin, että en mennytkään giteen, vaan suoraan Beziersin junaan. Asemalla oli nimittäin ystävällinen, noin seitsemänkymppinen nainen, joka kertoi millä junalla voisin mennä. Nainen itse oli menossa samalla junalla. Tein ns. ex tempore päätöksen: lähdenkin samantien, kaipa se yöpaikka sieltä jotenkin järjestyy. Ja tämä on jotain, minkä tämä reissu on minussa saanut aikaan: uskallan tarttua hetkeen, en pelkää (ainakaan paljoa) ja luotan itseeni enemmän kuin ennen. Hyvä Anna!
8.9
Beziers, voi hyvänen aika! Kahden kulttuurin, idän ja lännen, sekoitus.Iltaisin hotellini edessä parvekkeen arabeja ja kielenkäyttö on niin vivahtekkaista - auringon lasku ikäänkuin herättää ihmiset kaduille seurustelemaan.Lapset eivät ole yhdeksän aikaan sängyssä, vaan valvovat hekin ulkona.Olen ihmetellyt koko Ranskan matkani ajan sitä, miten paljon ihmiset jaksavatkin puhua.Junissa, ruokapöydissä, asemilla, aina kun ihmiset kohtaavat toisensa. He eivät sivuuta toisiaan, vaan jutun juurta löytyy aina jostain. Eikä haittaa, vaikka ei olla aikaisemmin tavattu. Mutkattomuus on ehkä oikea sana. Ollaan mutkattomasti toisten kanssa tekemisissä, otetaan toisen läsnäolosta ja kohtaamisesta kaikki irti- nautitaan myös siitä, että voidaan tuoda omia näkemyksiä julki. Suomalaiset eivät tätä tee ventovieraiden kanssa.
9.9
Kuva: Hotelli California ja huoneeni siellä ranskalaisine parvekkeineen ( muuten kyllä kaurismäkeläinen kalustus)
Se maalaiselämän rauha, mihin ehdin taivaltaessani tottua, alkaa pikkuhiljaa karista täällä eteläisessä Ranskassa. Meno on tietysti kaupunkilaisen vilkasta, yksistään autojen aiheuttamat äänet, tööttäykset, jarrutukset ja pärinäpoikien kiihdytykset, saavat aikaan sen, että oma pulssi kiihtyy sekin. Ihmiset myös pitävät kovempaa ääntä, he huutavat - ehkä kilpaa autojen kanssa. Kun tänä aamuna heräsin puoli kuuden aikoihin, oli hiljaista. Katselin parvekkeeltani katuani ja se oli suloisen hiljainen ja kauniskin. Olin lähdössä 30 kilometrin päähän Marseillan Plageen junalla.
Paikka on ranskalaisten suosima lomanviettopaikka.Välimeri kimmeltää kirkkaana.Olin päivän hiekkarannalla ja välillä kävin uimassakin, uikkareiden virkaa toimitti mustat alkkarit ja jogging-rintsikat. Sitten vain kävelin rantaa pitkin, meren huokuessa vieressä. Oli ihanan ajaton olo. Meren ääni kai sen tekee, pakottaa hengittämään pari tahtia hitaammin. Hyvä päätös siis patikoimiselle.
10.9
Ja taas matka jatkuu. Hotelli Sanfransiscon portieria ei aamulla näkynyt, kun lähdin suunnistamaan kohti asemaa.
Kuva: Hotellin edessä olevat kyyhkyset olivat kiinnittyneet jännästi muuriin
Junassa sattui sitten niin, että huomattiin konnarin kanssa tulleeni väärään junaan. Määränpää oli oikea, eli Lyon, mutta juna väärä. No eipä siinä sitten muu auttanut kuin ostaa 34 euroa maksava paikkalippu tähän hurjaa vauhtia kiitävään "nuoli -junaan". Tästä lähtien pitää muistaa, että SNCF:n junat ovat " niitä hienoja" ja paikkavarauksia kaihtavan interreilaajan on syytä käyttää TER:in palveluita.
Tulin Lyoniin suunniteltua aikaisemmin sitten ja sopivasti lounasaikaan.Tätä asiaa ei myöskään saa unohtaa Ranskassa kulkiessaan.Lounasaikaan, eli noin kello 12-14, ruokaa on tarjolla. Sen jälkeen on turha mennä nurkumaan sapuskaa, nälissäsi saat olla. Mutta tällä kertaa olin ajoissa liikenteessä.Ranskalaisarabivaikutteisen kadun, Rue Abrahamin, päästä löytyi kiva pieni ravintola.
Sain syödäkseni päivän lautasen, jossa oli kalaa, ranskiksia ja vihanneksia.Myös hostelli, johon olin kirjautunut, vaikutti kotoisalta.
Kuva: Hostelli Yasi. Se on suunniteltu selvästikin ekoajattelua kannattaville, ja sitähän minäkin olen!
11.9
Päivä Lyonissa. Lähdin kävelemään hostellista asemalle päin aikeissa päästä Vanhaan kaupunkiin, tietämättä laisinkaan, mihin suuntaan minun pitäisi mennä. Ja puhelimen kaivaminen ja sieltä googlemapsin käyttäminen ei huvittanut ollenkaan! Niinpä päätin kysyä. Avulias portugalilainen ohjasi oikealle suunnalle eli käännyin 90 astetta , a la gaushe, ja kävelin pari kilsaa Cours Lafayette-tietä. Vastassani oli Rhone-joen ylittävä iso silta, jonka ylitin.
Kävelin aikani Vanhassa kaupungissa, söin lounaan ja kävelin takaisin. Lyon on iso kaupunki, suorastaan valtava verrattuna esim. Helsinkiin. Oli kiva käydä tutustumassa suuren maailman tunnelmiin, mutta kun pääsin sen laitamille eli hostellin puistoon, olin tyytyväinen. Matkan vaatima jatkuva tarkkaavaisuus ja valppaus alkaa pikkuhiljaa tuntua- alkaa kaivata tilaa, jossa voi vain olla.
12.9
Aamulla taas lähtövalmisteluihin.Reppuni mun on jaksanut hyvin kantaa koko matkan tavaroita, jotka eivät onneksi ole päässeet lisääntymään , mitä nyt pari ohutta Canard enchaine-sanomalehteä Timolle on tullut mukaan. Sitten asemalle taas, ja pahus sentään! silmälasit olivat jääneet hostellin, kävely takaisin, ja taas asemalle. Tällaisia tilanteita varten on hyvä, että aikaa on rutkasti. Minulla oli oikeastaan nelisen tuntia aikaa suunnittelemaani lähtöön, ja kyllä erästä Timoa tämä olisi naurattanut, mutta kun koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ja kun oli tuota aikaa, saatoin vielä muuttaa suunnitelmia ja lähteä pari tuntia aikaisemmalla junalla, kun sellainen kerran oli. Olen tällä matkalla muutenkin miettinyt tuota kiirettä. Kuinka hölmöjä ratkaisuja sitä tulee tehtyä kiireessä! Tai: Kuinka hienoa on ottaa päivä vastaan kaikessa rauhassa, tutkaillen.
Mutta mennäänpä takaisin matkan tekoon:
Yhden vaihdon päässä oli sitten Besanconin kaupunki, jossa oleilivat jopa roomalaiset aikoinaan. Nätti, historiallinen, vanha ja iso. Turistien täyttämä. Vanhan kaupungin kujat olivat täynnänsä tätä ihmislajia. Itse en katso kuuluvani heihin, olen intrereilaaja, eräänlainen tutkimusmatkailija. Ja tällä kertaa panin merkille saman kuin vastaavissa muissa turistipaikoissa: kun olet nähnyt yhden, olet nähnyt ne kaikki. Vanhat historialliset kadut ja kujat pursuivat kauppoja, joissa oli lähinnä luxus( = tuplahinnoitettuja) -tuotteita. Ihmiset kiertävät kehää kuin lammas lauma. Välillä syödään herkkuja. En sano, että tämä tällainen olisi mitenkään väärin tai ei-hyväksyttävää. Mietin vain, että mitäs jos ihmisille tarjottaisiin jotain muuta(- kin). Vaikka taidetta? Musiikkiesityksiä, katuteatteria, osallistuvaa esitystaidetta kenties?
Päivän päätteeksi, hotelliin raahustaessani olin nälkäinen kuin susi. Olin missannut taas lounaan, joten kun näin taas auki olevan ravintolan, menin oitis sinne. Tilasin jätti naudanlihapihvin ranskiksilla, sillä tiesin, että se olisi viimeinen laatuaan - huomenna olisin poissa tästä maasta.
Huom! Timon vinkistä osasin tilata sen oikean , " a point", eli puoliksi paistetun.
Saavuin Saksaan illalla puoli kahdeksan aikaan, päätepysäkkinä Hamburg Altona. Ja sattuikin sopivasti niin, koska hotelli Maininger sijaitsi tuosta noin puolen kilometrin päässä. Huomautuksena tässä: Minusta ei ole kiva kävellä yksin vierailla kujilla pimeään aikaan.Piste. Kutsukoon kuka vaan minua pelkuriksi, mutta minusta matkan teossa tarvitaan niin sanottua common sense- ajattelutapaa. Maailmalla liikkuessa ja varsinkin isoimmissa kaupungeissa on niitä onnettomia vähävaraisia ihmisiä, joille ei ole suotu töitä, toimeentuloa, kotiakaan. Heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin varastaa ja niin kai minäkin tekisin, jos siihen tilanteeseen olisin joutunut. Ja on alueita, joissa näitä pulaan joutuneita on enemmän kuin muualla. Jos on järkeä päässä, yrittää välttää pimeään aikaan näitä paikkoja. Eilen kuitenkin jouduin parisataa metriä kävelemään pimeää puistotietä ja voin sanoa, että valppaustilani oli äärimmäisen korkealla! Vielä viimeisillä päivän voimillani olisin valmis täryättämään tunkeilijaa kuonoon, jos olisi tarvis.Mutta pelkoni olivat turhia, puistossa ei lymyillytkään ketään minua odottamassa. (Tähän väliin on sanottava, että myös liiallisella mielikuvituksella on vaaransa. On hyvä osata hallita sitä, ettei pelko kavenna matkalaisten maailmaa.)
Nyt, illalla lukiessani uudelleen aamun kirjoituksia, minua huvittaa ja vähän nolottaakin. Nimittäin minä melkein jouduin tänään ryöstön kohteeksi. Tapahtui näin: Istuin taas kaikessa rauhassa puiston penkillä Altonanssa.Katselin ohikulkevia ihmisiä ilta-auringossa. Huomioni kiinnittyi yhteen nuorehkoon mieheen, joka oli selvästikin itämaalainen. Siinä hän käveleskeli edestakaisin kuin jotain odottaen. Istuin aikani ja lähdin jatkamaan matkaa. Näin erään myymälän ikkunassa ihania baklava- leivonnaisia ja päätin ostaa sellaisen teen kanssa. Menin istumaan myymälän katuterassille. Jatkoin mielipuuhaani eli ihmisten katsomista ja kuinka ollakaan, vastapäisen liikkeen edessä oli taas tuo itämaalainen mies. Huomasin, että hän piti tarkasti silmällä edessään olevaa vanhaa naista, joka penkoi jotain tavaroitaan rullalaukustaan. Naisella oli selässään reppu ja mies oli erittäin lähellä naista. Liikkeeseen tulevat ihmiset " katkaisivat" välillä miehen pyrkimykset, jotka olivat nyt minulle myös valjenneet: mies aikoi varastaa jotain naiselta. Kun sitten lopulta nainen oli saanut järjestettyä tavaransa, hän suuntasi kauppaa, mies perässä. Näyteikkunan läpi sitten näin, kun mies aukaisi repun ja työnsi kätensä naisen reppuun. Vaivattomasti. Meinasin huutaa! Mutta mitäpä väliintuloni olisi auttanut. Miten olisin todistanut, että mies yrittää varastaa? Olin vain stalkkaaja, joka kyttäsi tiettyä ihmistä! Jäin kuitenkin odottelemaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi. No, ensin kaupasta ulos tuli mies, joka vain käänsi lippalakkinsa toisin päin ja jatkoi matkaansa, normaalisti kävellen. Jonkin ajan päästä tuli nainen, joka siinä kaupan edessä kaivoi lompakkonsa esille ja jonne sitten laittoi kolikoitaan ( vaihtorahat?). Selvästikään tietämättömänä siitä, että oli joutunut varkauden kohteeksi. Voihan olla, ja näin todella toivon, että nainen oli ollut fiksu ja jättänyt arvotavaransa parempaan jemmaan. Varas olisi jäänyt nuolemaan näppejään. Tai sitten, nainen huomaisi esimerkiksi kotonaan, että puhelin on hävinnyt. Minä sen sijaan en ollut tänään kauhean fiksu. Olin laittanut nimenomaan reppuun ( ensimmäinen kerta!) käsilaukkuni, jossa oli niin lompakkoni kuin passini! Ja kun tämän tajusin, olin varma, että tuo mies oli kytännyt juuri minua silloin aikaisemmin. Sattui vaan varkaalle huono tuuri: minä kun satun olemaan sellainen, että voin istua vaan " kaikessa rauhassa". Opin tästä päivästä taas paljon.
15.9
Toinen päivä ja se piti " kuluttaa" Hampurissa ennen yöjunaa Tukholmaan. Se, että en katsonut kartasta, minne matkani jatkui metroasemalta, johti siihen , että löysin itseni juuri siitä kaupungin osasta, jossa liikkui paljon maahanmuuttajia, asunnottomia ja niitä, jotka notkuvat kaupungin laitamilla ilman toivoa. Siellä minä sitten kävelin- ja tunsin olevani muukalainen. Joku rupesi kävelemään vieressä, mutta vaihdoin heti toiselle puolelle katua. Kun sitten lopulta pääsin lähemmäksi keskustaa, näin jo kaukaa kaupungin taidemuseon. Sinne! Kun astuin ovesta sisälle, tuntui kuin olisin pelastautunut.Taide, sivistys, toivo ja kauneus. Ja ihmisarvo. En voinut, enkä voi, olla ajattelematta, mitä kaikkea nuo kadun ihmiset ovat joutuneet kestämään ja kokemaan. Monet ovat tulleet Saksaan paremman elämän toivossa, mutta toisin on käynyt. Ja se, että ei ole kotia, on todella rankkaa elämää. Viivyin taidemuseossa nelisen tuntia. Kun tulin takaisin " nykyisyyteen", kuulin kadulla rummutusta. Mielenosoitus! Sinne siis. Ja niin kävelin muutaman kilometrin ilmaston puolesta järjestetyssä kirkkaissa, ja tunsin olevani jollakin tapaa hyödyllinen.
Matkustuspäivä. Juna Hampurista lähti edellisenä iltana kello 23.16. Yö pitäisi nukkua istuma-asennossa, joka on minulle kidutusta. Kävi kuitenkin niin, että viereiselle tuolille ei ilmestynyt ketään. Niinpä sitten asetin itseni vaaka- asentoon ja kippurassa, mutta kuitenkin, pystyin nukkumaan jotenkin. Aamulla kahdeksan aikoihin junanvaihto Malmössä ja sieltä kuusi tuntia Tukholmaan. Yhteensä siis viisitoista tuntia istumista. Kun sitten lopulta Tukholmaan tultiin ja hotellini olin onneksi varannut läheltä asemaa, olin niin onnellinen, kun pääsin omaan ( ikkunattomaan!) huoneeseeni. Suihku ja hampaiden pesu tuntuivat myös taivaalliselta. Nämä, tuntemusten vastakohtien vuorottelut, tekevät matkanteosta elämyksellisen - ja näitä asioita minä varmaankin sitten muistelen jälkikäteen.
3.10.2023
On kulunut jo yli kaksi viikkoa, kun tuon edellisen kirjoitin ja nyt tulevat sitten loppupäätelmät reissusta. Yhdellä sanalla voisin sanoa, että matka oli antoisa. Mutta mitäpä se kertoisi? Yritän siis tarkentaa tuota sanaa. Lähdetään siitä, että sanon matkan olevan ehdottomasti enemmän positiivinen kokemus kuin negatiivinen. En yritäkään väittää, että aina oli mukavaa ja ihanaa...sillä totisesti matkan aikana koin myös ahdistusta, väsymystä ja pelkoakin... mutta aina pääsin niistä yli ja sain tuntea , miltä tuntuu " kävellä siellä aurinkoisemmalla tien reunalla" tai oikeastaan polun....Pienet arkiset asiat, kuten suihku, vessassa käynti, saatikka sitten ateriointi, tuntuivat matkan aikana niin tärkeitä! Voin olla myös äärimmäisen kiitollinen siitä, että pysyin terveenä. Kunto kesti, lihakset palautuivat ja henkinen kantti kesti. (Suurin kiitos tuosta jälkimmäisestä kuuluu kotijoukoille eli Timolle ja Tuukalle!) Se siitä jaksamisesta. Mutta mitä kaikkea muuta tuo reissu sitten sisälsi ja antoi, sitä sulattelen vieläkin. Sain olla niin monen muun kävelijän mukana ja tutustua, vaikka vähänkin aikaa, heihin. Uskon, että ihmiset olivat rehellisimmillään tuolla polulla. Siellä juteltiin, mutta ei koskaan työasioista eikä missään nimessä politiikkaan tai uskontoon liittyvistä asioista. Ihmiset kutsuivat toisiaan etunimillä ja kertoivat siitä, miltä tuntui. Oltiin jotenkin herkkiä tässä ja nyt.Eikä vedetty mitään roolia. Ainostaan sitä, että oltiin toisillemme ystävällisiä ja huomioitiin toisemme. Esim. Polulla tervehdittiin aina " Bon jour" ja ehkä vaihdettiin muutama sananen. Se oli ihanaa, ja se tuntui niin luonnolliselta. Ja helpolta! Ajattelen vieläkin lämmöllä noita ihmisiä, joihin tutustuin.
Kun sitten palasin kotiin, tunsin olevani energisempi ja jotenkin... luovempi. En jahkaillut vaan tein. Ideoita alkoi pulpahdella päässäni JA annoin niiden tulla- en tuominnut niitä etukäteen ja tyssännyt niiden kehittymistä.Matka nähtävästi auttoi avaamaan silmäni myös sille, että joka päivä on ainutlaatuinen ja joka päivä voi oppia ja nauttia jostain uudesta. Rutiini ei ole totta, jos tahtoo niin.
Olen onnittelut itseäni siitä, että uskalsin sitten lopulta lähteä ( ja suuri kiitos siitä myös Timolle, joka lempeästi patisteli matkalle), enkä jäänyt jahkailemaan. Reissu nimenomaan Le Puy en Velayn- polulle oli minulle juuri sitä, mitä tarvitsin. Olen myös iloinen siitä, että matkaa voi jatkaa taas ensi kesänä, jos siltä tuntuu. Au revoir siis , Saint Jacques!
Kommentit
Lähetä kommentti